Sukupolviromaani

Joskus ajattelen, että olisi mukavaa jos vielä olisi samanlaisessa tilanteessa kun nuorena kirjaston käyttäjänä hain lukemista. Silloin sitä kierteli kirjastoa läpi ja luki kirjojen takakansitekstejä, ne sitten saivat lainamaan tai jättämään kirjan hyllyyn. Tietenkin sitä sitten opi hakemaan esim. saman tekijän kirjoja tai palautus hyllystä niitä joita muutkin olivat lainanneet. en oikein muista koska olisin enemmin alkanut lukea kirja-arvosteluja lehdestä, ehkä vasta siinä parikymppisenä. 

Tämä kaikki tuli mieleeni kun luin Juha Itkosen uutuuden Ajo. Luin tästä kirjasta ensimmäisen kerran netistä, se melkein on nykyään se media jota kautta uutuudet tulevat tietoon. Sitten luin kyllä ihan lehtiarvostelun omasta kotiseudun lehdestä Turun Sanomat ja pian tein varauksen kirjastoon. Nyt joulukuussa sen sitten sain luettavaksi ja parissa päivässä ahmaisin.

Juha Itkonen on yksi suosikkikirjailijani, siitä tulee toinen vaikeus kun arvioi tätä kirjaa. Kirjaa vertaa helposti Itkosen aikaisempiin, ja silloin tämän kirjan omat ansiot vääristyvät.

Sillä minusta Ajo on hyvä lukuromaani. Sen ihmiset ovat aitoja, Itkonen kuvaa niin tätä aikaa kun kuusikymenlukua osuvasti. Romaani liikkuu Itkoselle ominaisella tavalla kahdessa ajassa, sen ihmisillä on kyllä yhteys aikojen takaa toisiinsa, mikä tarinan edetessä tulee esille. Jotkut ovat pitäneet tarinaa vaisuna, mitään suurta ei lopulta tapahdu. Minusta taas kuvatut asiat ovat niin merkittäviä ja tärkeitä näille ihmisille tässä tarinassa, että se ansaitsee tulla kerrotuksi. On hyvä päättää tämä lukuvuosi ja bloggaukset osaltani tähän kirjaan, on hyvä huomata että suosikki kirjailijani on vedossa.

Romaanilla on Itkoselle henkilökohtainen merkitys, kuvatunlainen tapahtuma on hänen sukuhistoriassaan todella tapahtunut. Silti minusta tässä kertomuksessa ei ole mitään tirkistelyn makua.

Tästä kirjasta löytyy blogistaniassa monia kirjoituksia, linkkaan tässä niistä muutamia, marinkirjablogi. tassakaupungissatuleeaina ja kirjakaapinkummitus  joista viimeisen, kirjakaapinkummituksen mietteet osuvat ehkä kaikkein lähemmäs omiani.

Juha Itkonen Ajo Otava 2014

Tähdet :****

Kaksi vanhaa tuttua

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt jo aikaa, olen tässä kyllä lukenut muutamia kirjoja mutta en ole innostunut niistä mitään kirjoittamaan.

Tässä tulee nyt muutamia hajamietteitä kahdesta kirjasta ja kahdesta kirjailijasta joihin molempia tutustuin jo aikoja sitten, nyt löysin heidät tavallaan uudestaan.

Ensimmäinen on Joni Skiftesvik, jonka Valkoinen Toyota vei vaimoni ,on mielestäni hieno kertomus ,siitä mitä me olemme. Olemme rakennettuja muistoistamme. Mitä olemme tehneet, sitä elämämme on ollut. Ihmiset ympärillämme, rakkaat perheenjäsenet, ystävät, työtoverit. Kotikulmien hahmot. Niistä elämä on tehty, ja jotkut meistä ovat ottaneet tehtäväkseen kirjoittaa sen ulos.

Tutustuin tosiaan Skiftesvikiin jo hänen ensimmäisen kirjansa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja kautta, en muista olenko muita hänen kirjojaan lukenut mutta tämä lukukokemus herätti kyllä kiinnostuksen lainata niitä kirjastosta.

Toinen vanha tuttavuus on Pirkko Saisio, jonka tänä vuona julkaistu uutuus on nimeltään Signaali. Signaali on kertomus kokoelma, jossa Saisio liikkuu muistossaan elämäänsä, tässä lähinnä lähimenneisyydessä. Sainio on äärimmäisen tarkkanäköinen, ja hän luo huikeita kuvia elämän virrasta, joka minulle avautui ihan kuin elokuva konsaan. mutta hän onkin paitsi kirjailija, myös dramaturgi ja näyttelijä.

Sainio oli yksi ensimmäisiä kotimaisia romaanikirjailijoita, jotka tekivät minuun vaikutuksen Elämänmeno ja Betoniyö muistuvat edelleen vaikuttavina lukukokemuksina. Ilo on havaita, että melkein ikä toveri on edelleen täydessä iskussa.

Joni Skiftesvik  Valkoinen Toyota vei vaimoni WSOY 2014

Tähdet :***+

Pirkko Saisio Signaali Siltala 2014

Tähdet:****

Neljän ihmisen kohtalot

Sain tiedon Tommi Kinnusen romaanista erään ystävin facebook päivityksestä, missä hän kertoi lukukokemustaan. pistin muistaakseni siltä istumalta varauksen kirjaston sivulle, jono oli jo keväällä Turussakin melkoinen eli sain kirjan luettavakseni nyt syksyllä. Enkä pettynyt, täytyy sanoa, että Neljäntienristeys on eräs parhaita lukemiani kotimaisia romaaneja pitkään aikaan.

Kinnunen menee upeasti neljän eri ihmisen nahkoihin kertoessaan Marian ja aviottoman tyttären Lahjan, Lahjan pojan miniän Katariinan ja viimein Lahjan miehen Onnin tarinat.

Neljäntienristeys on kypsä, hiottu ja tasokas esikoisromaani. Se olisi sitä, vaikka olisi tekijänsä kolmas tai kymmeneskin. Tarina viihdyttää ja koskettaa. Henkilökuvaus on harvinaisen taitavaa ja tarkkaa (taas täytyy ihailla kuinka onnistuneesti mielestäni mieskirjailija kuvaa naisten mielenliikkeitä). Teemat ovat puhuttelevia. Rakenne on tarkkaan pohdittu ja taiten sommiteltu. Mitään ei ole liikaa tai liian vähän (kirjan sivumääräkin on juuri sopiva) Lukijalle jää jano saada tietää lisää esim. Lahjan lapsen, sokean Helenan ja hänen lapsensa elämästä lisää.

Pidin myös siitä, miten Neljäntienristeys nivoutuu yhteen monen viime vuosina lukemieni upeiden romaanien kanssa. Perheen kantaäiti Maria on ammatiltaan kätilö, itsellinen ja rohkea nainen. Eipä ollut vaikea etsiä yhtymäkohtia Katja Ketun Kätilö-romaaniin, vaikka ne ovatkin vain aiheen tason samankaltaisuuksia. Kätilön ammatti oli ensimmäisiä naisille avautuneita uravaihtoehtoja. Hinta itsenäisyydestä on kova, ja sen Mariakin joutuu elämässään maksamaan. Yhteistä on myös pohjoisen Suomen karut olot. Uskonnolla ja lestadiolaisuudella on näissä kahdessa romaanissa samankaltainen osuus. Se ei ole pääroolissa eikä keskeinen, mutta se vaikuttaa voimakkaana ihmisten ajatuksissa ja teoissa, erityisesti syyllisyysnäkemys nousee uskonnollisen kehykseen kautta.

Pikkuista kotiseutu ylpeyttäkin tässä pääsee tuntemaan, Toimiihan Tommi Kinnunen nykyään äidinkielen opettaja Turussa, Luostarivuoren koulussa.

Tästä kirjasta on luonnollisesti kirjoitettu netissä paljon, tekee nyt mieli linkata muutamaan kriitikko arvioon hesari ja turunsanomat ovat aika yksimielisiä kehuissaan. Mutta löysinpä myös yhden aika kriittisen blogi kommentin, joka sitä paitsi oli miehen kirjoittama, minä kun olen niitä kaivanut, se löytyy täältä jokken kirjanurkka.

Tommi Kinnunen Neljäntienristeys WSOY   2014

Tähdet: ****+

Kolme kirjaa

Luin tässä kolme kirjaa lähes putkeen, ja vaikka ne ovat erilaisia ja käsittelevät eri aihepiiriä, tekee mieli verrata niitä vähän toisiinsa. Eli kirjat ovat lukujärjestyksessä, suomalaisen Christian Rönnbackan Julma, ruotsalaisen Kristina Ohlssonin Paratiisiuhrit ja tanskalaisen Sara Blaedelin Vain yksi elämä. Kaikki nämä kirjat ovat kirjastossa luokiteltu dekkari Greenen, mikä vain osoittaa kuinka erilaisia kirjoissa nykyään tässä lajissa voi olla. Olen lukenut myös kaikkia kirjailijoita ennen, Rönnbackan tämä kirja on toinen Hautalehto sarjasta, Ohlssonin kirja taas jo neljäs Fredrika Bergman sarjan kirja ja Sara Blaedelin teos toinen Louise Ricki sarjassa. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, että dekkareissa lain edustajat pysyvät samoina, rikolliset yleensä vaihtuvat kun jäävät kiinni, toki poikkeuksiakin on.

Rönnbacka kirjoittaa poliisiromaania, kuvauksen painopiste on poliisityön kuvauksessa ja siinnä hän mielestäni onnistuu hyvin. Ensimmäistä kirjaa vaivannut hajanaisuus on nyt pois, tässä kirjassa on selkeästi pääjuoni ja yksi sivujuoni, joka luontuu mukavasti kerrontaan. Kirjassa on myös huumoria, minua se ei oikein naurattanut ja en oikein usko, että poliisit sanovat esim. komisaaria kommariksi. Hautalehdon uusia juttuja jää kyllä odottamaan mielenkiinnolla.

Ohlssonin kirja taas kertoo yhdestä aikamme ajankohtaisemmasta aiheesta, terrorismista. Ohilasson on itse aiheen asiantuntia, hän on toiminut turvallisuuspolitiikan analyytikkona erikoisalanaan Lähi-itä. tämä asiantuntemus näkyy, hän selkeästi tietää mistä kirjoittaa. Kirjan maailma ei myöskään ole mustavalkoinen, Ohlsson kuvaa oivallista miten monimutkaisia ovat asiat. Tässä kirjassa päähenkilöksi nousee turvallisuuspoliisin terrorisminvastaisen yksikön vahvatahtoinen Eden Lundell. Hyvä niin, minusta Bergman ei ole ollut kovin kiinnostava henkilöhahmo, aikaisempia kirjoja on lukenut pikemminkin hänestä huolimaat kun hänen vuokseen.

Tanskalaisen Blaedelin kirjassa taas aiheena on maahanmuuttaja työn surma. Tässä kirjassa kuvataan mielestäni varsin onnistuneesti sitä ristiriitaista maailmaa jota maahanmuuttajat joutuvat kokemaan. Varsinkin tyttöjen asema on vaikea, monenlaiset paineet ympäröivät heitä.    Blaedel ei silti sorru saarnaamiseen, kirja antaa uskottavan kuvan maahanmuuttajien ja tanskalaisten keskinäisistä suhteista.

Kolme lukukokemusta, kolme erilaista kirjaa, kaikki luin melkein yhdeltä istumalta eli kaikki tempaisivat mukaansa. Parasta näissä kirjoissa ehkä on juuri se, että ne osoittavat, että niin sanotussa jännityskirjallisuudessa voidaan käsitellä hyvin erilaisia aiheita ja kuvata aikamme hyvinkin eri näkövinkkelistä.  

     

Näistä kirjoista ovat kirjoittaneet mm. kirsinkirjanurkka, kirjavinkit ja ullankirjat     

 Christian Rönnbackan Julma Bazar 2013  Tähdet:***-

Kristina Ohlssonin Paratiisiuhrit WSOY 2014 Tähdet:***+

Sara Blaedelin Vain yksi elämä Karisto 2014: Tähdet:***